Viluiset patongit

Terveisiä vaan sinne helteiseen koto-Suomeen! Täällä sitä edelleen värjötellään vilakassa ilmassa, eikä parannusta ainakaan tämän päiväisten ennustusten mukaan ole heti luvassa. Noh, ollaan me kuitenkin onnellisia, että helle hyväilee edes koto-Suomea ja siinä samalla kaikkia rakkaita! Nauttikaa!

Paras ystäväni täältä ilmoitti jokin aika sitten muuttavansa työn perässä Belgiaan. Tämän mälsän uutisen laukaiseman keskustelun tuloksena alettiin sitten isännän kanssa päivittämään cv:itä. Jo pidemmän aikaa ollaan mietitty, että kai sitä vois kohta lähteä jo takaisin Suomeen, ja nyt tuo uutinen sai lopulta sysäyksen aikaan. Faktahan on, että tässä voi mennä vielä vaikka kuinka pitkään, ennen kuin me päästään takaisin Suomeen, mutta ainakin nyt on periaatetasolla tehty ratkaisu. Ei meillä kuitenkaan kiire ole, viihdytään oikein kivasti vielä täälläkin, mutta ehkä voidaan tähdätä esimerkiksi ensi kevääseen, jos hyvin käy.

Joka tapauksessa ollaan tykätty ihan kamalasti asua täällä. Kokemus on ollut (ainakin tähän saakka;) aivan mahtava, varmasti meidän molempien tähän astisten elämien onnellisinta aikaa. Vaikka me Suomeen päästäisiinkin palaamaan, niin kyllä tästä silti jää kipinä lähteä vielä uudelleen jonnekin muualle päin maailmaa. Tästä on oppinut paljon, niin itsestä kuin toisesta sekä tietenkin kielistä ja kulttuureista.

Arkisempiin asioihin: pikkumiehen pakki on ollut sekaisin ja toissapäivänä kävin lääkärissäkin pojan kanssa. Nyt saatiin jotain droppeja, joten ehkä se tästä taas! Vatsapöpö on kuitenkin onnistunut aikaistamaan pojan aamuheräämistä niin, että tässä taloudessa nahkavekkari on soinut kuudelta viikon ajan. Nyt toivotaan, että rytmi palautuisi ennallee (20-8), sillä ajellaan viikonlopuksi Sinin ja Michaelin luo Amsterdamiin ja olisi ihan kiva, jos ei siellä koko talo olis jo kuudelta hereillä.

Onneksi pöpö ei ole saanut hymyä pois pojan huulilta. Tänäänkin taas aamupäivällä kaupan kassa kummasteli, että miten tuo poika joka kerta vaan hymyilee ja nauraa? Toujours!?

Ihana mennä kyllä moikkaamaan Siniä piiiiiitkästä aikaa ja muutenkin päästä aina niin ihanaan Amsterdamiin!

Ollaan taas paljon hengailtu tuossa lähipuistossa, laskettu liukumäessä, keinuttu, tehty hiekkakakkuja, oltu koirapuistossa jne. Yksi asia mikä pistää vielä kahden vuoden patonkilassa asumisen jälkeenkin silmään on se, että kaikkien polkupyöräilijöiden satula on aivan liian alhaalla. Miten se on mahdollista? Joka ainoan pyöräilijän polvet kolahtelevat melkein leukaan. Pyöräilykypärät ovat myös varsinainen harvinaisuus. Edes lapsilla ei useinkaan ole. Vanhemmat saattavat kuljettaa lapsiaan pyörän päällä niin, että toinen lapsi istuu stongalla ja toinen istuimessa takana. Hurjalta se vaan vieläkin näyttää.

Nauttikaahan Suomen kauniista kesästä!
Ps. Oli aivan mahtava fiilis juosta äitienpäivänä kymppi! Ens vuonna haluan juosta puolimaratonin!